Paperisielu vst. hra. Puškin!

KIELIKULTUROLOGIAA:

Kielikulturologian tunnille tuli etsiskeltyä venäjänkielisiä fraaseja, joissa esiintyy sana sielu. Löysin samalla englanninkielisen venäjä-blogin, ja se vaikutti melkoisen mielenkiintoiselle. Linkitänpä sinne täällä. Hyvä on kiertämään tarkoitettu!

http://www.transparent.com/russian/

Suomentelenpa vähän näitä sielufraaseja tännekin, sekä lisään pari venäläisestä sanakirjasta poimimaani. Venäjän kielessä kun tosiaan käytetään paljon sanaa sielu (dusha). Sielu-sanalle usein suomenkielinen vastine on sydän (joka taas olisi serdtse).

• Всей душой – koko (sielustaan) sydämestään
• …Для души – tehdä jotakin nautinnokseen (sielulleen)
  
• Жить душа в душу – elää harmoniassa
  
• Смеяться от души – nauraa sielustaan, nauraa sielunsa kylliksi
  
• Говорить по душам – puhua sydämestään (sielustaan)
  
• Он по душам про неё плохо думал – mielessään (sielussaan) hän ajatteli tästä (hänestä) pahaa
  
• У меня душа не на месте – ”sieluni ei ole paikalla”, olla huolissaan
  
• Душевно – henkisesti, mieleltä
  
• Душенька – kulta, rakas, hemmottelusana, pikku sielunen
  
• Душа болит – ”siulu sairastaa”, olla paha olla
  
• Сила души – sielun voimat (näistä taidetaan meilläkin puhua)
  
• Молод душой – nuori sielultaan
  
• Рано состарился душой – ”hän vanheni nopeaa sielultaan”, ikäistään kypsempi henkilö
  
• Человек без души – ihminen ilman sielua, sieluton
  
• Бумажная душа – paperisielu eli byrokraatti! Tämä on hauska!
  
• Открыт душу – avata sielu, puhua avoimesti, kertoa salaisuus
  
• С души воротит – epämiellyttävä, kammon tunne, sielu pitää huonona jotakin

Listaa voisi jatkaa vaikka loputtomiin! Kyllähän meillä näitä suomessakin esiintyy:

• Vanha sielu
• Kaikesta sielustaan ja ruumiistaan
• Sielunhoito
• Taiteilijasielu
  
• Terve sielu terveessä ruumiissa
• Pikkusieluinen
• Niin paljon kun sielu sietää
• Ei ristinsielua
• Nähdä sielunsa silmin
• Sielunkumppani
• Silmät on sielun peili

Tottakai näitä on helpompi keksiäkin omalla äidinkielellään. En tiedä lopulta, onko näitä fraaseja radikaalisti enemmän venäjän kielessä, mutta siitä olen varma, että Venäjällä käytetään enemmän kaikenlaisia sananparsia. Myös nuoret tuntuvat tykkäävän niistä. Ainakin omasta kokemuksestani voisin sanoa, etteivät suomalaiset sananlaskut istu omaan suuhuni. Ne tuntuvat epätrendikkäiltä kai alitajuntaisesti. Venäjäksi sen sijaan en koe juurikaan ongelmaksi solautella sanoja sielustani. Kieli=mieli ja mieli=kieli. Niinhän se vaan menee.

KANSALLISIDENTITEETEISTÄ:

Kun sielusta on kerta puhetta, niin kenet muunkaan lisäisin kuvana kuin Aleksandr Sergejevitš Puškinin! Puškinilla oli aikanaan suuri vaikutus venäjän kielen kehitykseen, ja häntä luetaan kouluissa laajasti kuten venäläistä kirjallisuutta ylipäätään. Venäläiset suorastaan rakastavat kirjailijoiden ja muiden kansallismiesten biografioita! Jokaisen venäläisen tulee osata ulkoa runoja, ja kertoa kansansa suurmiehistä ulkomaalaisille.

Suomalaisesta tämä tietysti tuntuu oudolta. Meillä koulussa luetaan pakollisina Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas. Suomalaisillakin tuntuu olevan aika vahva kuva suomalaisista kansana. Katsoimme vast´ikään parin maailmanmatkaajan koostaman elokuvan. Nämä ihmiset pyöräilivät Helsingistä Rovaniemelle, majoittuivat suomalaisten ihmisten kodeissa, ja pyysivät kunkin majoittajan kertomaan nauhalle, millainen on suomalainen kansallisidentiteetti. Majoittajia oli monta, ja he olivat toisistaan riippumattomia. Juuri tästä syystä oli ihmeellistä huomata, miten samoilla sanoilla kukin alkoi kuvailemaan kansaansa: ”A bit shy, but when you get a friend, he really is your friend, reserved, sisu, sauna”. Kuka meille opettaa sen, miten tuollaiseen kysymykseen vastataan?

Jos olisin itse joutunut samanlaiseen tilanteeseen; kamera käy ja aikaa on kaksi minuuttia, olisin ehkä kallistunut sanomaan samat Suomi-kliseet. Enkä nyt yritä väittää etteivätkö ne voisi pitää paikkansa, mutta kovin ulkoaopitulta nuo sanat silti tuntuvat. Samoin välillä Venäjällä on hassua huomata se, kuinka paljon ihmiset tukevat kulttuurista identiteettiään muutaman suuren miehen varaan. Kunnioitan kyllä suuria venäläisiä kirjailijoita paljon itsekin. Puškinilta olen itse lukenut Kapteenin tyttären ja satunnaista runoutta. Kaunokirjallisuus on myös oiva tapa päästä tutuksi maan historian kanssa.

Venäjällä on oikeasti olennaista, että osaa osoittaa kunnioitusta heidän suurmiehiään kohtaan! Samoin kuin Suomessa ulkomaalaiselta voi odottaa hienovaraisuutta kohdata suomalainen sellaisena kuin hän on tottunut itsestään ajattelemaan. Olipa siinä ujoudessa pohjimmainen totuus tai ei.

Isovanhemmat ja henkilökohtainen motivaationi ymmärtää Venäjää

Uudeksi vuodeksi pitää kyllä päästä Venäjälle jonain vuonna. Tämä uusi vuosi menee isovanhempieni luona Sotkamossa, mutta eiköpähän sielläkin jonkinmoisen Venäjä-olon saa viritettyä, kun venäläisiä on Sotkamon kaupoissa ja palveluissa enemmän kuin suomalaisia. Jos oikein ikävä tulee itää, voi aina mennä Vuokattiin ja Katinkultaan. Tänäkin vuonna 10 000 venäläistä on tulossa joulun ja uuden vuoden viettoon 11 000 asukkaan kuntaan. Tästäkään huolimatta Sotkamossa ei voi lukea venäjän kieltä edes lukiossa. Osan teksteistä (ainakin ”Avatkaa kassinne kassalla, kiitos”) ovat silti käännättäneet selvyyden vuoksi.

Ukkini on ihailtava henkilö avoimesta asenteestaan Venäjään, vaikka on luonnollisesti sota-ajan lapsi. Ukkini on Juntusrannalta kotoisin, ja vaikka paikka toimi aikanaan sodan näyttämönä, hän muistaa kaiken kurjan ohella venäläiset sotilaat myös siviileinä. Pieni poika oli osoittanut muukalaisia kohtaan inhimillistä kiinnostusta, ja oppinut sotilailta myös vähäsen venäjän kieltä. Kurjista sotamuistoista huolimatta ukki suhtautuu vanhaan viholliseen edelleen lapsenomaisella kiinnostuksella. Mummun ja ukin naapurissa on lomakiinteistö, joka on välillä vuokralla venäläisillä, ja aina ukki tahtoo mennä puhumaan muutaman osaamansa sanan venäjää uutten naapureiden kanssa. Hän oppii (ja unohtaa) myös kernaasti uusia venäjän sanoja lapsenlapseltaan.

Venäjän opiskelijoissa on sangen usein huomattavissa, että heillä on sukujuuria Venäjällä, ja juuri tämä seikka saa heidät motivoitumaan Venäjästä. Minulla ei ole mitään verikytköksiä Venäjälle, mutta kukaan minun isovanhemmistani ei ole koskaan ollut Venäjä-intressejäni vastaan. On muuten jännittävää silti huomata, että vaikka eläkeläiset matkailevat paljon nykyaikana, Venäjän puolelle eivät ainakaan minun mummuni ja ukkini ole koskaan tulleet menneeksi. Kyllä uskon että vielä minunkin sukupolveni edustajissa on osalla veressään idän uhka. Siksipä toivonkin, että Venäjästä puhuttaisiin enemmän, monipuolisemmin ja rehellisemmin.

Kun itse oleilin ensimmäistä kertaa pidemmän aikaa Venäjällä, motivaationi opiskeluun horjui. Tämä johtui siitä, että ne perinteiset mielikuvat (”siellä on likaista”, ”asiakaspalvelu on töykeää tai sitä ei ole” jne.), joita Venäjästä suomalaisilla on, eivät olleetkaan tuulesta temmattuja. Itse asiassa monet oletukseni kävivät toteen, vaikka luulin Venäjälle lähtiessäni löytäväni toisenlaisen Venäjän. Yritin hieman pakonomaisesti todistaa oletukseni valheeksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. enkä ole koskaan sen jälkeenkään oppinut pitämään kaikesta Venäjässä.

Pidemmällä aikavälillä Venäjä on kuitenkin kasvattanut minua enemmän kuin koskaan osasin odottaa. Kuten eräs ystäväni totesi kerran, on paljon helpompi hyväksyä näkemys joka on erilainen, kuin se ettei näkemystä ole ollenkaan. Minä en usko, että erilaisuuden kanssa täytyy olla ristiriidassa. Erilaisuus ei pakota muuttamaan itseä. Venäjässä erityisen mahtavaa onkin se, että se on niin rehellisesti jotain muuta. Se ei anele lupaa olla oma itsensä, mutta toivottaa vieraan tervetulleeksi jos tämä itse on valmis olemaan auki tuulille virrata lävitsensä.

Ruokaostoksilla Venäjällä

Venäjällä ei voi luottaa siihen, että joka kaupunkiin on keksitty jo perustaa länsimainen ruokamarketti, vaikka ne yleistymässä ovatkin. Edelleen on paljon ”huutelukauppoja”, joissa myyjä näyttää tuotetta. Useimmiten systeemi toimii niin, että tuote maksetaan kassalle (jos on ulkomaalainen, eikä osaa sanoa venäjäksi, mistä on aikeissa maksaa, myyjä kyllä useimmiten huikkaa kassaneidille tarvittavan), ja ostokset haetaan sitten myyjältä kuittia vastaan. Tällainen asiointi on kieltämättä raskasta ”valitse itse -myymälöihin” tottuneelle. Joskus tuntuu että kaikki ostohimo kaikkoaa pelkästä kauppaan menemisestä.

Olin syyskuussa käymässä Jaroslavlissa, joka on n. 600 000 asukkaan kaupunki 250 km. Moskovasta koilliseen. Melko keskisuuri kaupunki Venäjän mittakaavassa. Koko keskusta-alueella oli ainoastaan yksi valintamyymälä, ja sekin aika kaukana. Hinnat olivat tietysti myös harvinaisen korkeat, mutta kyllä siitä helppoudesta välillä ilolla maksaa! Perinteisissä venäläisissä kaupoissa kun valikoimatkin ovat useimmiten niin pienet, että pistää ihmettelemään, mistä ne venäläiset ruokansa oikein hankkivat! Asuntolamme lähellä olevat kaupat myivät lähinnä olutta ja vodkaa!

Yksi vastaus lienee vilkas venäläinen torikulttuuri, johon palaan varmasti myöhemmin laajemminkin blogissani. Torilla on myyjiä, oli kesä tai talvi, sade tai paiste! Torilta ostetaan tuoreet ainekset. Gruusialaiset hedelmät ovat muuten maukkaita! Tosin jos en ole aivan väärässä, itse gruusialaiset ja muut kaukasialaiset eivät niitä enää toreilla saa kaupitella, kun Putin sen presidentin kaudellaan kielsi. Sitten tietysti ovat myös datsat eli mökit, joilta kesän sato otetaan tarkasti talteen talven varalle. Ruokaa ollaan hyviä säilömään, ja se käytetään tarkasti loppuun asti. Kerran erään venäläisen mummon kotona sain eteeni keittoa, jossa ui kanan jalka makua antamassa! Siis se osa, missä on kynnet ja varpaat! Suomessa olen jokseenkin vannoutunut kasvissyöjä, mutta kun 300 euroa kuukaudessa eläkettä saava mummo tarjoaa keittoa viimeisistään, ei siinä viitsi nokkaansa nyrpistellä.

Siellä missä supermarketteja, on shoppailunihme monesti viety aivan äärimmilleen, ja marketit olla apottavat auki vuorokauden jokaisena tuntina! Kerran jos toisenkin tuli Tverissä opiskellessa haettua venähtäneisiin illanistujaisiin purtavaa (tai sitten lisää olutta) keskellä yötä, kun kaupassa ei ole ketään muuta.

Pidemmän aikaa on jo haaveena ollut lähteä kiertämään Karjalaan pieniä kyliä. Karjalassa saanee kyllä varautua siihen, ettei ruokakauppoja ole jatkuvasti saatavilla, ja vettä pitää olla tonkkakaupalla mukana.

Hedelmätiski Viipurissa

24 tuntia vuorokaudessa auki oleva, moderni supermarket Tverissä T´maka-joen takana

Sydänjuurten juttusia

Venäläisistä opettajista ja kritiikistä

Oman kokemukseni mukaan venäläinen opettaja saattaa sitten toisinaan olla lannistava. Kävin äsken opintojeni saattelemana erään lehtorin vastaanotolla. Joskus aiemmin olisin varmasti alkanut itkemään ja lannistunut hänen suorasta kritiikistään.

Kävin lapsena miltei 10 vuotta venäläisen piano-opettajan tunneilla Oulussa. Luulin aina olevani totaalisen surkea ja Aleksein surkein oppilas kautta aikojen. Kun tunnit olivat ohi, Aleksei kehotti minun juoksemaan kotiin. Luulin, että hän haluaa minusta mahdollisimman nopeaa eroon. Kun aloin myöhemmin Oulun Lyseon lukiossa lukemaan venäjän kieltä, tajusin tämän idiomin toistuvan venäjän kielessä aika usein. “Беги” – “Juokse” sanotaan usein varsinkin lapselle. Ei se mitään pahaa tarkoita. Kyllähän lapsi helpotuksesta leikkeihin juoksee, kun kerta saa luvan aikuiselta!

Olin syksyn 2006 opiskelemassa Tverissä pari sataa kilometriä Moskovasta katsottuna. Meitä oli 12 yhteensä, suomalaisia opiskelijoita. Koska laitoksemme oli Venäjän kieli vieraana kielenä, opettajamme olivat suurin osa tietoisia siitä, etteivät kaikki ulkomaalaiset oppilaat ole tottuneet opettajan olevan yhtä suuri auktoriteetti, kuin mitä venäläisessä koulusysteemissä normaalisti. Kuitenkin yksi viiksiherra toteutti venäläistä pedagogiikkaa parhaimmillaan. Saipa hän ystäväpoloiseni kerran kyynelehtimään, ja lähtemään luokasta ovet paukkuen pois.

Venäläinen koululuokka työntouhussa syksyllä 2006.

Kritiikkiä täytyy kyllä oppia ottamaan Venäjällä. Minulle tämä on tehnyt kyllä paljon hyvääkin. Ei kaikkea aina tarvitse ottaa niin sydänverisesti. Koen Venäjällä oleskelun vahvistaneen minua valtavasti. Kyllähän venäläisssä pikkukaupungissa ulkomaalainen väistämättä erottuu katukuvassa. En enää häiriinny siitä niin kovasti, kun kauniita naisia parveilevilla kaduilla tuijotetaan avoimesti värikästä pukeutumistani, meikittömiä kasvojani, violetteja Hai-kumisaappaita, intianpuuvillahameita ja lyhyttä tukkaani. Muukalaisena oleminen on pidemmän päälle raskasta, mutta se voi olla myös mielettömän antoisaa! Minä olen mielelläni se ulkomaalainen Venäjällä.

Vieraat vaikutteet pelottavat

Perinteisesti ajatellaan suomalaisten olevan ujoja ja jörriköitä. Ainakin Venäjältä palattua suomalaiset tuntuvat asiointitilanteissa mielestäni sangen ystävällisiltä. Minä luulen, että suomalainen ilahtuu pohjimmiltaan myös kun vieras tai ulkomaalainen ottaa kontaktia. Ehkä suomalaiset ovat vain huonoja olemaan itse aloitteen tekijöitä. Suomalainen pelkää osoittavansa huonommuuttaan. Niin myös myös paremmuuttaan! Ei saa olla heikko, mutta ei myöskään retostelija. Minusta vieraaseen kulttuuriin kontaktin ottaminen ei vaadi sitä, että kieltää alkuperänsä ja ylpeytensä siitä. Se kuitenkin vaatii universaalista käsityskykyä siitä, että lähestymistapoja on paljon. Täytyy luopua turvallisuudentunteesta, olla vähemmän affektiivinen. Ja ottaa vähemmän henkilökohtaisesti kaikki maailman murheet!

Eivät vieraat vaikutteet tee meistä vähemmän suomalaisia. Jos niikseen on, ne vain vahvistavat sitä, minkä koemme arvokkaaksi. Moskovan Ulkomaalaisen taiteen museossa liikutuin Akseli Gallen-Kallelan metsämaisemasta niin kovasti, että olisin voinut väittää nurkassa istuvalle eläkeläisikäiselle vahtibabuskalle omistavani sen, jotenkin etäisesti…

Itsenäisyyspäivän vastaanotto Tverin valtiollisessa yliopistossa 6.12.2006. Vieraana arvoisat venäläiset opettajamme.

Karjalanpiirakoita venäläisittäin samaiseen tilaisuuteen leipomassa.

Töissä ajateltua

Kielten puhumisesta

Olen opiskelun ohella työskennellyt välillä Seppälän kirpputorimarketilla, jonne pääsin töihin alunperin oikeastaan venäjän kielen taitoni takia. Kirpputorilla käy yllättäviä määriä venäläisiä sekä pitämässä pöytää että ostaja-asiakkaina. Suuri osa heistä on Jyväskylän pohjoisemmissa lähiöissä asuvia maahanmuuttajia (Pupuhuhta, Kangaslampi ja Kangasvuori), mutta myös Venäjältä tulee ajoittain turisteja ostoksille jopa bussilastillinen!

Tänään pääsin taas hyödyntämään kielitaitoani useamman kuin yhden kerran. Huomattava oli kuitenkin tapahtuma, jossa venäläinen pariskunta tuli infon luukulle kysymään myyntipöydässä olevan tietokoneennäytön toimivuutta. Huomasivat varmaan paidastani, jossa luki tekstiä venäjäksi, että tuo tyttö varmaan puhuu venäjää. Ja venäjäksihän sitä sitten selviteltiin. Piti soittaa näytön omistajalle eli myyntipöydänpitäjälle tiedustellakseen näytön kuntoa. Myyjä sattui olemaan paikalla järjestelemässä pöytäänsä, ja pian saapui luukulle kiinalainen nainen, jonka kanssa puhuin vuorostani englantia. Sovittiin, että näytön saa palauttaa kahden päivän sisällä, jos siinä ilmenisi jotain häikkää. Tämän kaiken käänsin sitten vielä venäjäksi pariskunnalle, ja puhuin välillä suomea kollegani kanssa. Lopuksi kiittelin vielä pöydän pitäjää kiinan kielellä, jota olen vast´ikään alkanut myös opiskella. Tuntui reilulta sanoa myös jotain myyjän kielellä. Oli siinä hässäkkää, mutta hyvä oli mieli kaikilla, kun asia tuli selväksi.

Ei kieli mikään helppo asia ole, ja ymmärrän täysin sen tunteen, miksi kaikki eivät tahdo puhua vierailla kielillä koskaan. 3-luokalla pelkäsin kuollakseni avata suuni englannin tunneilla, kun pelkäsin ääntäväni väärin. Pelkäsin myös joutuvani vaikeisiin tilanteisiin. Kielten puhuminen on sitä, että hyppää tyhjään, ja luottaa turvaverkon ilmestyvän alleen. Sanat ja ilmaisut löytyvät aina jostain, jos niiden vain antaa tulla. Eikä kielissä koskaan tule valmiiksi, eli parempi siis aloittaa puhumaan ihan reilusti keskeneräisenä!

Lahjoista ja lahjonnasta

Yksi herttainen juttu on myös se, että kirpputorilla venäläiset pöydän pitäjät tuovat tilitystoimistoon mukanaan aina lahjoja. Suklaata, kakkuja ja teeleipiä. Kerran sain jopa pussillisen kuorellisia auringonkukansiemeniä! Moni yhdistää lahjomisen venäläisiin hyvin vahvasti, ja se on kyllä aivan elävää elämää edelleen Venäjällä. Kyse ei ole kuitenkaan aina korruptiosta (niin isoon asiaan minä en tahdo edes lähteä puuttumaan). Lahjuksien antamisen historiasta tiedän sen verran, että ennen Pietari Suuren aikaa lahjukset olivat laillisesti osa virkamiesten palkkaa. Eurooppalaistamisvimmassaan Pietari Suuri kuitenkin lopetti tämän käytännön. Perinne jäi kuitenkin elämään osittain. Ehkä edelleen venäläisissä elää sellainen käsitys, että lahjus on jotenkin henkilökohtaisempi osoitus siitä, että arvostaa toisen tekemää työtä, ja tahtoo osoittaa sen jotenkin konkreettisesti.

Minun mielestäni suomalaisen ei tulisi sekoittaa keskenään lahjoja ja lahjontaa. Jokaisen suomalaisen bisnes- tai virkamiehen kuten myös tavallisen vierailijan on hyvä osata lahjojen antamisen taika Venäjälle mennessään. Hyviä lahjoja ovat syötävät asiat kuten suklaa, kakut tai kenties pullo viiniä tai jopa vodkaa (miehelle ja riippuen tilanteesta tietysti). Venäläisillä tuntuu olevan kova arvostus suomalaisia tuotteita kohtaan, joten tuliaiset voi ostaa jo Suomesta. Toki Valiota ja Fazeria saa Euroopan puoleiselta Venäjältä hyvin varustetuista kaupoista aika hyvin paikanpäältäkin, mutta sen varaan en kuitenkaan laskisi. Naisille voi viedä kukkia. Kuitenkin on hyvä muistaa venäläisten olevan kovasti taikauskoisia, ja mm. kukkien määrä on aika tarkka asia.