Paperisielu vst. hra. Puškin!

KIELIKULTUROLOGIAA:

Kielikulturologian tunnille tuli etsiskeltyä venäjänkielisiä fraaseja, joissa esiintyy sana sielu. Löysin samalla englanninkielisen venäjä-blogin, ja se vaikutti melkoisen mielenkiintoiselle. Linkitänpä sinne täällä. Hyvä on kiertämään tarkoitettu!

http://www.transparent.com/russian/

Suomentelenpa vähän näitä sielufraaseja tännekin, sekä lisään pari venäläisestä sanakirjasta poimimaani. Venäjän kielessä kun tosiaan käytetään paljon sanaa sielu (dusha). Sielu-sanalle usein suomenkielinen vastine on sydän (joka taas olisi serdtse).

• Всей душой – koko (sielustaan) sydämestään
• …Для души – tehdä jotakin nautinnokseen (sielulleen)
  
• Жить душа в душу – elää harmoniassa
  
• Смеяться от души – nauraa sielustaan, nauraa sielunsa kylliksi
  
• Говорить по душам – puhua sydämestään (sielustaan)
  
• Он по душам про неё плохо думал – mielessään (sielussaan) hän ajatteli tästä (hänestä) pahaa
  
• У меня душа не на месте – ”sieluni ei ole paikalla”, olla huolissaan
  
• Душевно – henkisesti, mieleltä
  
• Душенька – kulta, rakas, hemmottelusana, pikku sielunen
  
• Душа болит – ”siulu sairastaa”, olla paha olla
  
• Сила души – sielun voimat (näistä taidetaan meilläkin puhua)
  
• Молод душой – nuori sielultaan
  
• Рано состарился душой – ”hän vanheni nopeaa sielultaan”, ikäistään kypsempi henkilö
  
• Человек без души – ihminen ilman sielua, sieluton
  
• Бумажная душа – paperisielu eli byrokraatti! Tämä on hauska!
  
• Открыт душу – avata sielu, puhua avoimesti, kertoa salaisuus
  
• С души воротит – epämiellyttävä, kammon tunne, sielu pitää huonona jotakin

Listaa voisi jatkaa vaikka loputtomiin! Kyllähän meillä näitä suomessakin esiintyy:

• Vanha sielu
• Kaikesta sielustaan ja ruumiistaan
• Sielunhoito
• Taiteilijasielu
  
• Terve sielu terveessä ruumiissa
• Pikkusieluinen
• Niin paljon kun sielu sietää
• Ei ristinsielua
• Nähdä sielunsa silmin
• Sielunkumppani
• Silmät on sielun peili

Tottakai näitä on helpompi keksiäkin omalla äidinkielellään. En tiedä lopulta, onko näitä fraaseja radikaalisti enemmän venäjän kielessä, mutta siitä olen varma, että Venäjällä käytetään enemmän kaikenlaisia sananparsia. Myös nuoret tuntuvat tykkäävän niistä. Ainakin omasta kokemuksestani voisin sanoa, etteivät suomalaiset sananlaskut istu omaan suuhuni. Ne tuntuvat epätrendikkäiltä kai alitajuntaisesti. Venäjäksi sen sijaan en koe juurikaan ongelmaksi solautella sanoja sielustani. Kieli=mieli ja mieli=kieli. Niinhän se vaan menee.

KANSALLISIDENTITEETEISTÄ:

Kun sielusta on kerta puhetta, niin kenet muunkaan lisäisin kuvana kuin Aleksandr Sergejevitš Puškinin! Puškinilla oli aikanaan suuri vaikutus venäjän kielen kehitykseen, ja häntä luetaan kouluissa laajasti kuten venäläistä kirjallisuutta ylipäätään. Venäläiset suorastaan rakastavat kirjailijoiden ja muiden kansallismiesten biografioita! Jokaisen venäläisen tulee osata ulkoa runoja, ja kertoa kansansa suurmiehistä ulkomaalaisille.

Suomalaisesta tämä tietysti tuntuu oudolta. Meillä koulussa luetaan pakollisina Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas. Suomalaisillakin tuntuu olevan aika vahva kuva suomalaisista kansana. Katsoimme vast´ikään parin maailmanmatkaajan koostaman elokuvan. Nämä ihmiset pyöräilivät Helsingistä Rovaniemelle, majoittuivat suomalaisten ihmisten kodeissa, ja pyysivät kunkin majoittajan kertomaan nauhalle, millainen on suomalainen kansallisidentiteetti. Majoittajia oli monta, ja he olivat toisistaan riippumattomia. Juuri tästä syystä oli ihmeellistä huomata, miten samoilla sanoilla kukin alkoi kuvailemaan kansaansa: ”A bit shy, but when you get a friend, he really is your friend, reserved, sisu, sauna”. Kuka meille opettaa sen, miten tuollaiseen kysymykseen vastataan?

Jos olisin itse joutunut samanlaiseen tilanteeseen; kamera käy ja aikaa on kaksi minuuttia, olisin ehkä kallistunut sanomaan samat Suomi-kliseet. Enkä nyt yritä väittää etteivätkö ne voisi pitää paikkansa, mutta kovin ulkoaopitulta nuo sanat silti tuntuvat. Samoin välillä Venäjällä on hassua huomata se, kuinka paljon ihmiset tukevat kulttuurista identiteettiään muutaman suuren miehen varaan. Kunnioitan kyllä suuria venäläisiä kirjailijoita paljon itsekin. Puškinilta olen itse lukenut Kapteenin tyttären ja satunnaista runoutta. Kaunokirjallisuus on myös oiva tapa päästä tutuksi maan historian kanssa.

Venäjällä on oikeasti olennaista, että osaa osoittaa kunnioitusta heidän suurmiehiään kohtaan! Samoin kuin Suomessa ulkomaalaiselta voi odottaa hienovaraisuutta kohdata suomalainen sellaisena kuin hän on tottunut itsestään ajattelemaan. Olipa siinä ujoudessa pohjimmainen totuus tai ei.

Isovanhemmat ja henkilökohtainen motivaationi ymmärtää Venäjää

Uudeksi vuodeksi pitää kyllä päästä Venäjälle jonain vuonna. Tämä uusi vuosi menee isovanhempieni luona Sotkamossa, mutta eiköpähän sielläkin jonkinmoisen Venäjä-olon saa viritettyä, kun venäläisiä on Sotkamon kaupoissa ja palveluissa enemmän kuin suomalaisia. Jos oikein ikävä tulee itää, voi aina mennä Vuokattiin ja Katinkultaan. Tänäkin vuonna 10 000 venäläistä on tulossa joulun ja uuden vuoden viettoon 11 000 asukkaan kuntaan. Tästäkään huolimatta Sotkamossa ei voi lukea venäjän kieltä edes lukiossa. Osan teksteistä (ainakin ”Avatkaa kassinne kassalla, kiitos”) ovat silti käännättäneet selvyyden vuoksi.

Ukkini on ihailtava henkilö avoimesta asenteestaan Venäjään, vaikka on luonnollisesti sota-ajan lapsi. Ukkini on Juntusrannalta kotoisin, ja vaikka paikka toimi aikanaan sodan näyttämönä, hän muistaa kaiken kurjan ohella venäläiset sotilaat myös siviileinä. Pieni poika oli osoittanut muukalaisia kohtaan inhimillistä kiinnostusta, ja oppinut sotilailta myös vähäsen venäjän kieltä. Kurjista sotamuistoista huolimatta ukki suhtautuu vanhaan viholliseen edelleen lapsenomaisella kiinnostuksella. Mummun ja ukin naapurissa on lomakiinteistö, joka on välillä vuokralla venäläisillä, ja aina ukki tahtoo mennä puhumaan muutaman osaamansa sanan venäjää uutten naapureiden kanssa. Hän oppii (ja unohtaa) myös kernaasti uusia venäjän sanoja lapsenlapseltaan.

Venäjän opiskelijoissa on sangen usein huomattavissa, että heillä on sukujuuria Venäjällä, ja juuri tämä seikka saa heidät motivoitumaan Venäjästä. Minulla ei ole mitään verikytköksiä Venäjälle, mutta kukaan minun isovanhemmistani ei ole koskaan ollut Venäjä-intressejäni vastaan. On muuten jännittävää silti huomata, että vaikka eläkeläiset matkailevat paljon nykyaikana, Venäjän puolelle eivät ainakaan minun mummuni ja ukkini ole koskaan tulleet menneeksi. Kyllä uskon että vielä minunkin sukupolveni edustajissa on osalla veressään idän uhka. Siksipä toivonkin, että Venäjästä puhuttaisiin enemmän, monipuolisemmin ja rehellisemmin.

Kun itse oleilin ensimmäistä kertaa pidemmän aikaa Venäjällä, motivaationi opiskeluun horjui. Tämä johtui siitä, että ne perinteiset mielikuvat (”siellä on likaista”, ”asiakaspalvelu on töykeää tai sitä ei ole” jne.), joita Venäjästä suomalaisilla on, eivät olleetkaan tuulesta temmattuja. Itse asiassa monet oletukseni kävivät toteen, vaikka luulin Venäjälle lähtiessäni löytäväni toisenlaisen Venäjän. Yritin hieman pakonomaisesti todistaa oletukseni valheeksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. enkä ole koskaan sen jälkeenkään oppinut pitämään kaikesta Venäjässä.

Pidemmällä aikavälillä Venäjä on kuitenkin kasvattanut minua enemmän kuin koskaan osasin odottaa. Kuten eräs ystäväni totesi kerran, on paljon helpompi hyväksyä näkemys joka on erilainen, kuin se ettei näkemystä ole ollenkaan. Minä en usko, että erilaisuuden kanssa täytyy olla ristiriidassa. Erilaisuus ei pakota muuttamaan itseä. Venäjässä erityisen mahtavaa onkin se, että se on niin rehellisesti jotain muuta. Se ei anele lupaa olla oma itsensä, mutta toivottaa vieraan tervetulleeksi jos tämä itse on valmis olemaan auki tuulille virrata lävitsensä.

Latvian kuulumisia

Tulipa käytyä Latviassa, eikä sen jälkeen ole tullut vielä kirjoitettua. Riikaan lähti lennot ees sun taas 70 eurolla. Tosin ihan Riikan keskustassa me ei pysytty, vaikka vanha kaupunki toki hieno onkin. Keskustan välittömästä läheisyydestä poistuttua olo on kuin Venäjällä, ja sellaisiin paikkoihin nyt on vain himo meillä russofiileillä. Sitä paitsi kuulin taatusti kadun miesten ja naisten puhuvan reissun aikana enemmän venäjää kuin latviaa!

Eräältä venäjänkieliseltä (latvialaiselta) foorumilta bongasin pari mielenkiintoista tyyppiä esittelemään meille paikkoja Riikan lähiympäristössä. Kyseessä olivat neuvostoaikaiset, hylätyt ja oman onnensa nojaan jätetyt sotabunkkerit, maanalaiset käytävät ja ohjustutkimuskeskus n. 200 kilometriä Riikasta itään! Meidän oppaamme olivat kaikki venäjänkielisiä. Heillä ei tuntunut olevan kotimaata. Latvialaisia he eivät olleet, mutta eivät myöskään venäläisiä. He olivat ”made in the USSR”. Ei se ole ihme, jos on tarve vähän raunioita koluta, kun omaa synnyinmaata nyt ei vaan enää ole olemassa. Mielenkiintoinen asia identiteetin muodostumisen kannalta..

En voi väittää ettenkö olisi rappioromantiikko itsekin. Surullisen sotaisia kaikki kohteemme kuitenkin olivat. Latvia on ollut historiansa aikana monesti miehitetty.. Ensin oli Suur-Ruotsin valta, sitten Venäjän, sitten koitti pieni itsenäisyyden aika, jonka jälkeen Neuvostoliitto valloitti maan. Ja kerkesipä Natsi-Saksakin pitää valtaa Baltiassa. Nyt Latviassa eletään toista itsenäisyyden aikaa. Mikäli vierailette Riikassa, suosittelen lämpimästi Miehitysmuseossa vierailemista! Erittäin hyvin laitettu museo!

Palaan kuitenkin vielä autiopaikkojen kiertelyyn Riikan ympäristössä. Kaikkein päätä huimaavin oli ohjustutkimuskohde. Meidän oli vaikea päästä perille, kun teitä ei ollut aurattu. Yksi teistä oli tehty betonista tankkien kuljetusta varten, ja kyllä siinä 80-luvun puolen Ford Fiesta tärisi niin että pelotti. Lopulta pääsimme kohteeseen, ja se oli kokonainen kylä hylättynä metsään!

Sotilaiden asunnot ja pommien varastointitilat ammottivat tyhjyyttään. Kuulemma Neuvostoliiton romahdettua ja venäläismiehityksen poistuttua alueelta paikallinen väestö on varastanut kylästä kaiken rahan arvoisen. Pihapiiri oli kuitenkin vielä entisensä. Paikallaan oli pihakeinut, huvilat, nuotiopaikat ja pelikentät leppoisia illanviettoja varten asuintalojen läheisyydessä. Ohjuksen laukaisupaikkoja oli 4, joista yhden paikalle oli dumpattu mikäs muukaan kuinVladimir Iljitš Leninin patsas jostain lähikaupungista. Siellä se lepäsi hiljaa, unohdettuna, lumen alle hautautuneena, yhtä uljaana profiilina kuin mausoleumissa ja historian sivuilla.

Muutamia otoksia, joista kiitos avokilleni Joona Nuutiselle:

Teatraalista meininkiä ja automaattilaukaisin Daugavrivskajan linnoituksessa, joka rakennettiin 1567. Linnoitusta ovat pitäneet puolustuskohteenaan sittemmin ruotsalaiset ja neuvostojoukot. Nyt se on täysin rappiolla, vaikka kohteessa on monipuoliset historian jäljet tallella, ja siitä voisi mielestäni hyvin tehdä matkailukohteen valottamaan Latvian historiaa.

Neuvostoaikaisen sähköaseman rauniot. Asema oli valjastettu aikanaan täysin sotakäyttöön. Tiettävästi myös saksalaiset käyttivät kohdetta miehityksen aikana hyväkseen. Kohde oli niin pahasti räjäytelty, että sen voisi kuvitella olevan huomattavasti vanhempi.

Kuiskailen sedän korvaan tulevaisuuden lupauksia ohjustukikeskuksen pihalla.

Tutkimusjoukkomme ohjuksen varastointitilassa. Seinässä oli teksti, jossa varoitettiin kovasta paineesta koelähetysten aikana.

Ohjustutkimuskeskuksen pihapiiriä. Takana asuintalo, edempänä koripallokenttä ja ruokalan rakennus..

Maalitaulut.