Ensimmäinen resepti

Suomennanpa erään perinteisen, venäläisen uudenvuodenherkun reseptin. Kyseessä on Olivje-salaatti. Olen itse kasvissyöjä Suomessa, mutta Venäjällä en aina jaksa etsiä kasvisruokaa, koska se osoittautuu usein vaikeaksi. Kun itse salaattia tekee, voi toki jättää makkaran pois. Minulla taitaa itselläni kuitenkin välillä Venäjällä mennä autenttisen kuvan saavuttaminen kulttuurista, jonka osa myös ruoka on, henkilökohtaisten arvovalintojeni edelle.

1. Keitä 2 kpl perunoita ja pieni ne kulhoon

2. Pieni suolakurkkua kulhoon (maun mukaan)

3. Lisää 150g. makkaraa salaattiin palasina

4. Pilko 30 g. ruohosipulia salaattiin

5. Lisää salaattiin 2 keitettyä ja pilkottua kananmunaa

6. Lisää salaattiin 100g. vihreitä herneitä

7. Lisää majoneesia ja suolaa oman maun mukaan

Kuva osoitteesta: http://style.rbc.ru/images/uniora/91/1197287134_0291.250×225.jpg

Resepti oli osoitteesta: http://www.sgotov.ru

Venäjällä käytetään kyllä paljon majoneesia! Ja smetanaa tietysti. Salaatit ovat ihan taivaallisia (niissä on usein majoneesia, mutta ei aina)! Salaattitiskejä on useissa ruokakaupoissa. Suosittelen maistelemaan Venäjällä käydessänne myös sellaista alunperin korealaista salaattia kuin Салат морковь со паржей по-корейски, mikä sisältää siis porkkanaa ja parsaa fantastisessa marinaadissa!

Uuden vuoden vietto Venäjällä

Samaan aikaan kuin meilläkin alkaa ilmestymään kaupunkikuvaan jouluvalot ja muut koristeet, valmistautuvat venäläiset juhlistamaan uutta vuotta. Ortodoksisen kalenterin mukaan jouluhan on 7. päivä tammikuuta, ja uusi vuosi on tätä kirkollista juhlaa huomattavasti suuremmassa asemassa. Uutta vuotta ryhdyttiin juhlistamaan nykyisellä paikallaan Pietari Suuren aikaan kalenteriuudistuksen myötä.

Venäläiset ovat juhlaa ja paraateja rakastavia ihmisiä. Uutta vuotta vietetään huomattavasti suuremmissa sukulais- ja ystäväporukoissa kuin meillä joulua. Paljon yhteneväisyyksiä on kuitenkin venäläisessä uuden vuoden vietossa ja meidän joulussamme. Uutena vuotena venäläiset saunovat, ja antavat toisilleen lahjoja. Koristeet muistuttavat kovasti meidän jouluisia koristeitamme, ja kylläpä siellä samoja aiheita tuntuu vilahtelevan. Joulupukki ja Pakkasukkokin ovat niin läheisiä sukulaisia keskenään, että helposti erehtyy. Käsittääkseni Pakkasukko evolvoitui länsimaisesta alunperin uskonnollisesti sävyttyneestä hahmosta Joulupukista. Pakkasukko on pitkää kansanperinnettä, ja samankaltaisia hahmoja on esiintynyt myös muunmaalaisissa kansansaduissa.

Koska Pakkasukko on ateistinen hahmo, uutta vuotta sallittiin juhlittavan myös neuvostoaikana, ja täten uusi vuosi on säilynyt mielipidekyselyjen mukaan nykyvenänäisillekin läheisimpänä juhlana. Esimerkiksi suureksi venäläiseksi juhlaksi mielletty pääsiäinen (pasha) ei ole koskaan saavuttanut takaisin asemaansa kansan piireissä, vaikka onkin ortodoksisen kirkon suurin juhla. Onnistui Neuvostoliitto ilmeisesti kansan juuria osittain kuihduttamaan, siis.

Uuteen vuoteen liittyy kiinteästi legendaarinen Eldar Ryazanovin ohjaama elokuva Ironija Sudbi (Kohtalon ironia) tai toiselta nimeltään S ljohkim parom (venäläinen hyvien löylyjen toivotus) vuodelta 1975. Elokuvasta löytyy infoa englanniksi osoitteesta: http://www.imdb.com/title/tt0073179/ . Elokuvassa on myös Alla Pugatschowan musiikkia. Elokuvasta on muistaakseni tehty myös uudempi versio.

Tässäpä vielä muutama kuva, joiden kautta toivotan hyvää joulua ja uutta vuotta! Tuokoon sesonki Suomeen paljon venäläisiä matkailijoita. :) Jos minä olisin mies, hommaisin töitä Pakkasukkona lomakeskuksista.

С рождеством!

Moskovan pääkadun Ulitsa Arbatin loistoa joulukuun alkupuolella

Ensimmäisenä opiskeluvuonna Jyväskylässä me fuksit esitimme perinteisen pikkujoulunäytelmän

Joulutorttujen kaveriksi täytyy tietysti tehdä jouluinen kaalipiirakka! Eläköön Venäjän ja Suomen ystävyys.

Uudenvuoden kuuset eli joolotskat rivissä odottamassa ostajaansa. Muovia kyllä nämä…

Jokohan siinä Pakkasukon rekeä laitellaan?

Siperian junarata -manifesti

Pitänee vielä julistaa maailmalle yön alkajaisiksi, että ystäväni kanssa päätimme lähtevämme Trans-Siperia -ajelulle toukokuussa 2010. Minä uskon julistamisen voimaan. Sitä alkaa ihan huomaamattaan toteuttaa unelmaansa.

Reissulle olisi kahden seuralaisen paikat avoinna. Neljän hengen hytti olisi kiva saada täyteen. Viikon intensiivinen arojen tuijottelu saattaa synnyttää melko hyvät keskustelut. Suosittelen kaikille hektisestä menosta kärsiville, uupuneille. Meitsi voi hoitaa puhepuolen, mutta toki joku toinen venäjän kielen taitonen olisi plussaa. Ja Mongolia-Kiina tsekataan myös!

Takaisin päin lentänemme Pekingistä. Hieman on eri puraa ilmassa siitä, mennäänkö Irkutskiin asti venäläisellä junalla, josta jatketaan kiinalaisella, vaiko koko matka kiinalaisella junalla. Minusta Venäjän läpi mentäessä olisi kunnioittavaa ottaa allensa venäläinen vaunu. Kunnioitussyistä aion myös jatkaa kiinan kielen oppimista reissuun asti, niin eipähän ole pulassa silläkään puolella.

Heitän budjetiksi 1500-2000e. Sillä mennään jo aika makeasti. Sisältäen kaiken. Nyt eikun säästöpossu laulamaan.

Kirjoittelenpa vielä ennen joulua faktuaalisempaa joulusta ja uudesta vuodesta Venäjällä.

Isovanhemmat ja henkilökohtainen motivaationi ymmärtää Venäjää

Uudeksi vuodeksi pitää kyllä päästä Venäjälle jonain vuonna. Tämä uusi vuosi menee isovanhempieni luona Sotkamossa, mutta eiköpähän sielläkin jonkinmoisen Venäjä-olon saa viritettyä, kun venäläisiä on Sotkamon kaupoissa ja palveluissa enemmän kuin suomalaisia. Jos oikein ikävä tulee itää, voi aina mennä Vuokattiin ja Katinkultaan. Tänäkin vuonna 10 000 venäläistä on tulossa joulun ja uuden vuoden viettoon 11 000 asukkaan kuntaan. Tästäkään huolimatta Sotkamossa ei voi lukea venäjän kieltä edes lukiossa. Osan teksteistä (ainakin ”Avatkaa kassinne kassalla, kiitos”) ovat silti käännättäneet selvyyden vuoksi.

Ukkini on ihailtava henkilö avoimesta asenteestaan Venäjään, vaikka on luonnollisesti sota-ajan lapsi. Ukkini on Juntusrannalta kotoisin, ja vaikka paikka toimi aikanaan sodan näyttämönä, hän muistaa kaiken kurjan ohella venäläiset sotilaat myös siviileinä. Pieni poika oli osoittanut muukalaisia kohtaan inhimillistä kiinnostusta, ja oppinut sotilailta myös vähäsen venäjän kieltä. Kurjista sotamuistoista huolimatta ukki suhtautuu vanhaan viholliseen edelleen lapsenomaisella kiinnostuksella. Mummun ja ukin naapurissa on lomakiinteistö, joka on välillä vuokralla venäläisillä, ja aina ukki tahtoo mennä puhumaan muutaman osaamansa sanan venäjää uutten naapureiden kanssa. Hän oppii (ja unohtaa) myös kernaasti uusia venäjän sanoja lapsenlapseltaan.

Venäjän opiskelijoissa on sangen usein huomattavissa, että heillä on sukujuuria Venäjällä, ja juuri tämä seikka saa heidät motivoitumaan Venäjästä. Minulla ei ole mitään verikytköksiä Venäjälle, mutta kukaan minun isovanhemmistani ei ole koskaan ollut Venäjä-intressejäni vastaan. On muuten jännittävää silti huomata, että vaikka eläkeläiset matkailevat paljon nykyaikana, Venäjän puolelle eivät ainakaan minun mummuni ja ukkini ole koskaan tulleet menneeksi. Kyllä uskon että vielä minunkin sukupolveni edustajissa on osalla veressään idän uhka. Siksipä toivonkin, että Venäjästä puhuttaisiin enemmän, monipuolisemmin ja rehellisemmin.

Kun itse oleilin ensimmäistä kertaa pidemmän aikaa Venäjällä, motivaationi opiskeluun horjui. Tämä johtui siitä, että ne perinteiset mielikuvat (”siellä on likaista”, ”asiakaspalvelu on töykeää tai sitä ei ole” jne.), joita Venäjästä suomalaisilla on, eivät olleetkaan tuulesta temmattuja. Itse asiassa monet oletukseni kävivät toteen, vaikka luulin Venäjälle lähtiessäni löytäväni toisenlaisen Venäjän. Yritin hieman pakonomaisesti todistaa oletukseni valheeksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. enkä ole koskaan sen jälkeenkään oppinut pitämään kaikesta Venäjässä.

Pidemmällä aikavälillä Venäjä on kuitenkin kasvattanut minua enemmän kuin koskaan osasin odottaa. Kuten eräs ystäväni totesi kerran, on paljon helpompi hyväksyä näkemys joka on erilainen, kuin se ettei näkemystä ole ollenkaan. Minä en usko, että erilaisuuden kanssa täytyy olla ristiriidassa. Erilaisuus ei pakota muuttamaan itseä. Venäjässä erityisen mahtavaa onkin se, että se on niin rehellisesti jotain muuta. Se ei anele lupaa olla oma itsensä, mutta toivottaa vieraan tervetulleeksi jos tämä itse on valmis olemaan auki tuulille virrata lävitsensä.

Samovaarista ja vähän venäläisestä teekulttuurista

Tämä teksti on hieman eri tyylillä kirjoitettu, kuin muut. Kirjoitin tekstin noin vuosi sitten erääseen internettiin mahdollisesti avattavaan teekauppaan. Olen itse kova teen ystävä, ja tuntuipa että tämän tekstin voisi julkaista täällä, kun ei ole teekauppa edistynyt sen kummemmin.

Oletko kuullut samovaarin laulavan? Minä olen. Tuohon merkilliseen esineeseen, teen ”itsekseen keittäjään” (ven. samo = itse, varit = keittää) törmää usein venäläisessä kansallistaiteessa ja tietysti Venäjällä matkatessaan. Jonkin verran niitä on myös myynnissä tavallisilla suomalaisilla kirpputoreilla ja antiikkiliikkeissä. Samovaarin kulttuurillinen symboliarvo lienee itänaapurillemme maatuskan ja balalaikan tasoa. Monissa venäläisissä kodeissa samovaari on enemmänkin koriste-esine keittiön perällä kuin käyttöön tarkoitettu keittiön työkalu. Samovaariin liittyy aimo annos nostalgiaa ja vanhan ajan romantiikkaa. Syksyn 2006 ”venäläisen kotikaupunkini” Tverin samovaarimuseossa vierailtuani en ihmettele, miksi venäläiset tahtovat säilyttää lämpöä hohkaavan teenkurnuttelijan nurkissaan, ovathan samovaarit usein hämmästyttävän kauniita esineitä, ja edustivatkin entisaikaan perheen tai henkilön varallisuutta. Samovaarin koko vaihtelee litrasta huimaan 400:an litraan! Sukeltakaamme hetkeksi tilaan, jossa mukista juodun pussiteen sijaan pöydällä pihisee samovaari ja teekupit kilahtelevat iloisesti vasten toisiaan.

Vaikka samovaari yhdistetäänkin kiinteästi venäläisyyteen, totuus siitä, keksittiinkö samovaari alun perin Venäjällä vai Keski-Aasiassa on jäänyt historian peittoon. Myös Irania on ehdotettu samovaarin synnyinseuduiksi. Joka tapauksessa ensimmäisenä samovaarin teollisen tuotannon aloitti 1700-luvun loppupuolella venäläinen Fjodor Lisitsyn Tulan kaupungissa, joka sijaitsee 165 kilometriä Moskovasta etelään. Hyvin pian samovaaritehtaita alkoi nousta muuallekin, johon Tula vastasi nimeämällä itsensä Venäjän samovaaripääkaupungiksi, ja otti julistuksella paikkansa historiassa. 1850-lukuun mennessä yksin Tulassa oli 28 samovaaritehdasta. Samovaareja myytiin niin paljon kuin niitä kerittiin valmistaa. Erityisesti kysyntä pääkaupungeissa Pietarissa ja Moskovassa oli suurta, jossa hienostolla oli varaa ostaa omansa. 1800-luvun loppupuolella samovaariteollisuutta syntyi myös pääkaupunkeihin ja Siperian teollistuneisiin kolkkiin. Samovaarista tuli keskeinen osa venäläistä elämää. Samovaari asetettiin kodissa keskeiselle paikalle ja se paitsi keräsi ympärilleen perheen ja tuttavat, sen huokailun säestämänä ratkaistiin myös monet mieltä askarruttavat kysymykset ja ongelmat. Tästä syystä samovaaria voidaan perustellusti kutsua venäläisen kodin sydämeksi.

Kansalliskirjailijat ja kuvataiteilijat eivät toki jättäneet samovaaria huomaamatta. Moskovassa Tretjakovin galleriassa kierrellessään huomaa monessa taulussa esiintyvän samovaarin luonnollisena osana miljöötä. Venäläisen kirjallisuuden kultaan kaiverretut nimet kuten Puskin, Gogol ja Tsehov mainitsevat samovaarin säännöllisesti klassikoissaan. Lienevätkö suurimmat taiteelliset inspiraatiot syntyneet myös samovaarin äärellä?

Samovaari oli paitsi kaupunkilaisaristokraattien kodin välttämätön elementti, myös majatalon keskeinen esine, jossa sitä käyttivät keskiluokkaiset vähemmän rikkaat henkilöt. Erillisiä teehuoneita alkoi myös ilmestyä kaupunkeihin. Pikkuhiljaa myös rautatieyhtiöt huomasivat samovaarin suosion, ja pioneerina Trans-Siperian junarata otti samovaarit käyttöön. Ilahduttavaa kyllä, vanhan ajan teekulttuuri elää edelleen venäläisissä junissa! Mm. Helsinki-Moskova -väliä liikennöivällä Tolstoi-junassa tee tarjoillaan vaunuihin vanhan aikaisissa kupeissa, joskin kannattaa varmistaa eteenkin paluumatkalla että venäläistä rahaa on vielä jäljellä, pieni maksu kun peritään yllättäen loppumatkasta.

Ensimmäisen maailmansodan ja siitä Venäjällä seuranneiden vallankumousten ja sisällissodan aikana samovaareja valmistettiin ensisijaisesti sotaolosuhteisiin, ja tällöin samovaareista karsiutuikin pois aiemmin samovaareista tuttu runsas koristelu. Stalinin käynnistämän jyrkän kollektivisaation ja teollistamisen aikana pienet samovaaritehtaat liitettiin suuriin valtion omistamiin, ja määrästä tuli tärkeämpää kuin laadusta laadusta. Moskovan olympialaiset vuonna 1980 toivat samovaarille kuuluisuutta myös ulkomailla, kun niitä myytiin roppakaupalla kisoissa vieraileville. Monet suomalaisetkin toivat Venäjällä matkatessaan oman ”vaarinsa” muistoksi. Koska useinkaan tällöin jo sähköistettyjen halpojen turistisamovaarien johdot eivät olleet maadoitettuja, niiden käyttöön liittyi paljon epäturvallisuutta. Yksi samovaarikuolemakin on tuolta ajalta kirjattu muistiin. Neuvostoliiton hajoaminen ja markkinatalouteen astuminen toivat samovaariteollisuuteen jälleen kilpailua. Tällöin suuri osa samovaareista lienee jo toimineen sähköllä hiilien kuumennuksen sijaan.

Samovaarin käyttö ja teenjuontiperinne Venäjällä

Vanhan ajan hiilloksella kuumennettavat samovaarit valmistettiin useimmiten kuparista tai messingistä. Sähköllä toimivissa samovaareissa metalli on terästä. Myös posliinia on käytetty samovaarin valmistukseen.

Yleinen luulo on, että samovaari täytetään teellä, vaikka suuri pannu, jossa myös hiillosarina sijaitsee, täytetään puhtaalla vedellä. Samovaarin kannen päällä on sen sijaan paikka teekannulle, jossa haudutetaan vahvaa teetä. Samovaarin hanasta lasketaan kuumaa vettä ja siihen sekoitetaan teetiivistettä. Yhdestä samovaarillisesta saa siis melkoisen määrän teetä riippuen tietysti samovaarin kokonaistilavuudesta. Venäläinen tee on perinteisesti mustaa ja vahvaa. Teetä juodaan sokerilla, sitruunalla taikka hilloa tai marjoja teen sekaan tiputtamalla. Teessä käytetään harvoin maitoa. Perinteisiä teeleipiä ovat mm. kuivat pienen rinkilät (suski) ja mausteiset sisältä pehmeät hieman piparilta maistuvat kakkuset (prjanikit).

Ulkomaalaisia opiskelijoita opetettiin teetavoille

Bongaa rokokoosamovaari

Teemukit Helsinki-Moskova -väliä liikennöivässä Tolstoi-junassa viestivät siitä, että ollaan menossa Venäjälle. Hiukan huono on tämä kuva, mutta tahdoin silti laittaa.

PS: Luin muuten huomattavasti myöhemmin Wikipediasta (josta taitaa osa tämän tekstin tiedoistakin olla), että neuvostoaikana kansan piirissä kulki tieto, että parhaiten samovaarin pesässä palaa kommunistipuolueen Pravda-lehti!

Latvian kuulumisia

Tulipa käytyä Latviassa, eikä sen jälkeen ole tullut vielä kirjoitettua. Riikaan lähti lennot ees sun taas 70 eurolla. Tosin ihan Riikan keskustassa me ei pysytty, vaikka vanha kaupunki toki hieno onkin. Keskustan välittömästä läheisyydestä poistuttua olo on kuin Venäjällä, ja sellaisiin paikkoihin nyt on vain himo meillä russofiileillä. Sitä paitsi kuulin taatusti kadun miesten ja naisten puhuvan reissun aikana enemmän venäjää kuin latviaa!

Eräältä venäjänkieliseltä (latvialaiselta) foorumilta bongasin pari mielenkiintoista tyyppiä esittelemään meille paikkoja Riikan lähiympäristössä. Kyseessä olivat neuvostoaikaiset, hylätyt ja oman onnensa nojaan jätetyt sotabunkkerit, maanalaiset käytävät ja ohjustutkimuskeskus n. 200 kilometriä Riikasta itään! Meidän oppaamme olivat kaikki venäjänkielisiä. Heillä ei tuntunut olevan kotimaata. Latvialaisia he eivät olleet, mutta eivät myöskään venäläisiä. He olivat ”made in the USSR”. Ei se ole ihme, jos on tarve vähän raunioita koluta, kun omaa synnyinmaata nyt ei vaan enää ole olemassa. Mielenkiintoinen asia identiteetin muodostumisen kannalta..

En voi väittää ettenkö olisi rappioromantiikko itsekin. Surullisen sotaisia kaikki kohteemme kuitenkin olivat. Latvia on ollut historiansa aikana monesti miehitetty.. Ensin oli Suur-Ruotsin valta, sitten Venäjän, sitten koitti pieni itsenäisyyden aika, jonka jälkeen Neuvostoliitto valloitti maan. Ja kerkesipä Natsi-Saksakin pitää valtaa Baltiassa. Nyt Latviassa eletään toista itsenäisyyden aikaa. Mikäli vierailette Riikassa, suosittelen lämpimästi Miehitysmuseossa vierailemista! Erittäin hyvin laitettu museo!

Palaan kuitenkin vielä autiopaikkojen kiertelyyn Riikan ympäristössä. Kaikkein päätä huimaavin oli ohjustutkimuskohde. Meidän oli vaikea päästä perille, kun teitä ei ollut aurattu. Yksi teistä oli tehty betonista tankkien kuljetusta varten, ja kyllä siinä 80-luvun puolen Ford Fiesta tärisi niin että pelotti. Lopulta pääsimme kohteeseen, ja se oli kokonainen kylä hylättynä metsään!

Sotilaiden asunnot ja pommien varastointitilat ammottivat tyhjyyttään. Kuulemma Neuvostoliiton romahdettua ja venäläismiehityksen poistuttua alueelta paikallinen väestö on varastanut kylästä kaiken rahan arvoisen. Pihapiiri oli kuitenkin vielä entisensä. Paikallaan oli pihakeinut, huvilat, nuotiopaikat ja pelikentät leppoisia illanviettoja varten asuintalojen läheisyydessä. Ohjuksen laukaisupaikkoja oli 4, joista yhden paikalle oli dumpattu mikäs muukaan kuinVladimir Iljitš Leninin patsas jostain lähikaupungista. Siellä se lepäsi hiljaa, unohdettuna, lumen alle hautautuneena, yhtä uljaana profiilina kuin mausoleumissa ja historian sivuilla.

Muutamia otoksia, joista kiitos avokilleni Joona Nuutiselle:

Teatraalista meininkiä ja automaattilaukaisin Daugavrivskajan linnoituksessa, joka rakennettiin 1567. Linnoitusta ovat pitäneet puolustuskohteenaan sittemmin ruotsalaiset ja neuvostojoukot. Nyt se on täysin rappiolla, vaikka kohteessa on monipuoliset historian jäljet tallella, ja siitä voisi mielestäni hyvin tehdä matkailukohteen valottamaan Latvian historiaa.

Neuvostoaikaisen sähköaseman rauniot. Asema oli valjastettu aikanaan täysin sotakäyttöön. Tiettävästi myös saksalaiset käyttivät kohdetta miehityksen aikana hyväkseen. Kohde oli niin pahasti räjäytelty, että sen voisi kuvitella olevan huomattavasti vanhempi.

Kuiskailen sedän korvaan tulevaisuuden lupauksia ohjustukikeskuksen pihalla.

Tutkimusjoukkomme ohjuksen varastointitilassa. Seinässä oli teksti, jossa varoitettiin kovasta paineesta koelähetysten aikana.

Ohjustutkimuskeskuksen pihapiiriä. Takana asuintalo, edempänä koripallokenttä ja ruokalan rakennus..

Maalitaulut.

Viisumivirkailijaksi

Taidanpa hakea ensi kesäksi töihin viisumivirkailijaksi Suomen suurlähetystöön Moskovaan ja pääkonsulaattiin Pietariin. Toisaalta olisi aika jännittävää olla kesätöissä myös Petroskoissa tai napapiirin tuolla puolen Murmanskissa! Kohta haut jo varmaan käynnistyy.

Sitä odotellessa jätän teidät ihastelemaan venäläistä kissakauneutta. Minä olen aivan hulluna kissoihin, ja kieltämättä on joskus tullut pakottava tarve silittää myös ei-niin-puhtoisia kissoja tuolla rajan Toisella puolella.

Nämä olivat siistejä

Ruokaostoksilla Venäjällä

Venäjällä ei voi luottaa siihen, että joka kaupunkiin on keksitty jo perustaa länsimainen ruokamarketti, vaikka ne yleistymässä ovatkin. Edelleen on paljon ”huutelukauppoja”, joissa myyjä näyttää tuotetta. Useimmiten systeemi toimii niin, että tuote maksetaan kassalle (jos on ulkomaalainen, eikä osaa sanoa venäjäksi, mistä on aikeissa maksaa, myyjä kyllä useimmiten huikkaa kassaneidille tarvittavan), ja ostokset haetaan sitten myyjältä kuittia vastaan. Tällainen asiointi on kieltämättä raskasta ”valitse itse -myymälöihin” tottuneelle. Joskus tuntuu että kaikki ostohimo kaikkoaa pelkästä kauppaan menemisestä.

Olin syyskuussa käymässä Jaroslavlissa, joka on n. 600 000 asukkaan kaupunki 250 km. Moskovasta koilliseen. Melko keskisuuri kaupunki Venäjän mittakaavassa. Koko keskusta-alueella oli ainoastaan yksi valintamyymälä, ja sekin aika kaukana. Hinnat olivat tietysti myös harvinaisen korkeat, mutta kyllä siitä helppoudesta välillä ilolla maksaa! Perinteisissä venäläisissä kaupoissa kun valikoimatkin ovat useimmiten niin pienet, että pistää ihmettelemään, mistä ne venäläiset ruokansa oikein hankkivat! Asuntolamme lähellä olevat kaupat myivät lähinnä olutta ja vodkaa!

Yksi vastaus lienee vilkas venäläinen torikulttuuri, johon palaan varmasti myöhemmin laajemminkin blogissani. Torilla on myyjiä, oli kesä tai talvi, sade tai paiste! Torilta ostetaan tuoreet ainekset. Gruusialaiset hedelmät ovat muuten maukkaita! Tosin jos en ole aivan väärässä, itse gruusialaiset ja muut kaukasialaiset eivät niitä enää toreilla saa kaupitella, kun Putin sen presidentin kaudellaan kielsi. Sitten tietysti ovat myös datsat eli mökit, joilta kesän sato otetaan tarkasti talteen talven varalle. Ruokaa ollaan hyviä säilömään, ja se käytetään tarkasti loppuun asti. Kerran erään venäläisen mummon kotona sain eteeni keittoa, jossa ui kanan jalka makua antamassa! Siis se osa, missä on kynnet ja varpaat! Suomessa olen jokseenkin vannoutunut kasvissyöjä, mutta kun 300 euroa kuukaudessa eläkettä saava mummo tarjoaa keittoa viimeisistään, ei siinä viitsi nokkaansa nyrpistellä.

Siellä missä supermarketteja, on shoppailunihme monesti viety aivan äärimmilleen, ja marketit olla apottavat auki vuorokauden jokaisena tuntina! Kerran jos toisenkin tuli Tverissä opiskellessa haettua venähtäneisiin illanistujaisiin purtavaa (tai sitten lisää olutta) keskellä yötä, kun kaupassa ei ole ketään muuta.

Pidemmän aikaa on jo haaveena ollut lähteä kiertämään Karjalaan pieniä kyliä. Karjalassa saanee kyllä varautua siihen, ettei ruokakauppoja ole jatkuvasti saatavilla, ja vettä pitää olla tonkkakaupalla mukana.

Hedelmätiski Viipurissa

24 tuntia vuorokaudessa auki oleva, moderni supermarket Tverissä T´maka-joen takana

Sydänjuurten juttusia

Venäläisistä opettajista ja kritiikistä

Oman kokemukseni mukaan venäläinen opettaja saattaa sitten toisinaan olla lannistava. Kävin äsken opintojeni saattelemana erään lehtorin vastaanotolla. Joskus aiemmin olisin varmasti alkanut itkemään ja lannistunut hänen suorasta kritiikistään.

Kävin lapsena miltei 10 vuotta venäläisen piano-opettajan tunneilla Oulussa. Luulin aina olevani totaalisen surkea ja Aleksein surkein oppilas kautta aikojen. Kun tunnit olivat ohi, Aleksei kehotti minun juoksemaan kotiin. Luulin, että hän haluaa minusta mahdollisimman nopeaa eroon. Kun aloin myöhemmin Oulun Lyseon lukiossa lukemaan venäjän kieltä, tajusin tämän idiomin toistuvan venäjän kielessä aika usein. “Беги” – “Juokse” sanotaan usein varsinkin lapselle. Ei se mitään pahaa tarkoita. Kyllähän lapsi helpotuksesta leikkeihin juoksee, kun kerta saa luvan aikuiselta!

Olin syksyn 2006 opiskelemassa Tverissä pari sataa kilometriä Moskovasta katsottuna. Meitä oli 12 yhteensä, suomalaisia opiskelijoita. Koska laitoksemme oli Venäjän kieli vieraana kielenä, opettajamme olivat suurin osa tietoisia siitä, etteivät kaikki ulkomaalaiset oppilaat ole tottuneet opettajan olevan yhtä suuri auktoriteetti, kuin mitä venäläisessä koulusysteemissä normaalisti. Kuitenkin yksi viiksiherra toteutti venäläistä pedagogiikkaa parhaimmillaan. Saipa hän ystäväpoloiseni kerran kyynelehtimään, ja lähtemään luokasta ovet paukkuen pois.

Venäläinen koululuokka työntouhussa syksyllä 2006.

Kritiikkiä täytyy kyllä oppia ottamaan Venäjällä. Minulle tämä on tehnyt kyllä paljon hyvääkin. Ei kaikkea aina tarvitse ottaa niin sydänverisesti. Koen Venäjällä oleskelun vahvistaneen minua valtavasti. Kyllähän venäläisssä pikkukaupungissa ulkomaalainen väistämättä erottuu katukuvassa. En enää häiriinny siitä niin kovasti, kun kauniita naisia parveilevilla kaduilla tuijotetaan avoimesti värikästä pukeutumistani, meikittömiä kasvojani, violetteja Hai-kumisaappaita, intianpuuvillahameita ja lyhyttä tukkaani. Muukalaisena oleminen on pidemmän päälle raskasta, mutta se voi olla myös mielettömän antoisaa! Minä olen mielelläni se ulkomaalainen Venäjällä.

Vieraat vaikutteet pelottavat

Perinteisesti ajatellaan suomalaisten olevan ujoja ja jörriköitä. Ainakin Venäjältä palattua suomalaiset tuntuvat asiointitilanteissa mielestäni sangen ystävällisiltä. Minä luulen, että suomalainen ilahtuu pohjimmiltaan myös kun vieras tai ulkomaalainen ottaa kontaktia. Ehkä suomalaiset ovat vain huonoja olemaan itse aloitteen tekijöitä. Suomalainen pelkää osoittavansa huonommuuttaan. Niin myös myös paremmuuttaan! Ei saa olla heikko, mutta ei myöskään retostelija. Minusta vieraaseen kulttuuriin kontaktin ottaminen ei vaadi sitä, että kieltää alkuperänsä ja ylpeytensä siitä. Se kuitenkin vaatii universaalista käsityskykyä siitä, että lähestymistapoja on paljon. Täytyy luopua turvallisuudentunteesta, olla vähemmän affektiivinen. Ja ottaa vähemmän henkilökohtaisesti kaikki maailman murheet!

Eivät vieraat vaikutteet tee meistä vähemmän suomalaisia. Jos niikseen on, ne vain vahvistavat sitä, minkä koemme arvokkaaksi. Moskovan Ulkomaalaisen taiteen museossa liikutuin Akseli Gallen-Kallelan metsämaisemasta niin kovasti, että olisin voinut väittää nurkassa istuvalle eläkeläisikäiselle vahtibabuskalle omistavani sen, jotenkin etäisesti…

Itsenäisyyspäivän vastaanotto Tverin valtiollisessa yliopistossa 6.12.2006. Vieraana arvoisat venäläiset opettajamme.

Karjalanpiirakoita venäläisittäin samaiseen tilaisuuteen leipomassa.

Töissä ajateltua

Kielten puhumisesta

Olen opiskelun ohella työskennellyt välillä Seppälän kirpputorimarketilla, jonne pääsin töihin alunperin oikeastaan venäjän kielen taitoni takia. Kirpputorilla käy yllättäviä määriä venäläisiä sekä pitämässä pöytää että ostaja-asiakkaina. Suuri osa heistä on Jyväskylän pohjoisemmissa lähiöissä asuvia maahanmuuttajia (Pupuhuhta, Kangaslampi ja Kangasvuori), mutta myös Venäjältä tulee ajoittain turisteja ostoksille jopa bussilastillinen!

Tänään pääsin taas hyödyntämään kielitaitoani useamman kuin yhden kerran. Huomattava oli kuitenkin tapahtuma, jossa venäläinen pariskunta tuli infon luukulle kysymään myyntipöydässä olevan tietokoneennäytön toimivuutta. Huomasivat varmaan paidastani, jossa luki tekstiä venäjäksi, että tuo tyttö varmaan puhuu venäjää. Ja venäjäksihän sitä sitten selviteltiin. Piti soittaa näytön omistajalle eli myyntipöydänpitäjälle tiedustellakseen näytön kuntoa. Myyjä sattui olemaan paikalla järjestelemässä pöytäänsä, ja pian saapui luukulle kiinalainen nainen, jonka kanssa puhuin vuorostani englantia. Sovittiin, että näytön saa palauttaa kahden päivän sisällä, jos siinä ilmenisi jotain häikkää. Tämän kaiken käänsin sitten vielä venäjäksi pariskunnalle, ja puhuin välillä suomea kollegani kanssa. Lopuksi kiittelin vielä pöydän pitäjää kiinan kielellä, jota olen vast´ikään alkanut myös opiskella. Tuntui reilulta sanoa myös jotain myyjän kielellä. Oli siinä hässäkkää, mutta hyvä oli mieli kaikilla, kun asia tuli selväksi.

Ei kieli mikään helppo asia ole, ja ymmärrän täysin sen tunteen, miksi kaikki eivät tahdo puhua vierailla kielillä koskaan. 3-luokalla pelkäsin kuollakseni avata suuni englannin tunneilla, kun pelkäsin ääntäväni väärin. Pelkäsin myös joutuvani vaikeisiin tilanteisiin. Kielten puhuminen on sitä, että hyppää tyhjään, ja luottaa turvaverkon ilmestyvän alleen. Sanat ja ilmaisut löytyvät aina jostain, jos niiden vain antaa tulla. Eikä kielissä koskaan tule valmiiksi, eli parempi siis aloittaa puhumaan ihan reilusti keskeneräisenä!

Lahjoista ja lahjonnasta

Yksi herttainen juttu on myös se, että kirpputorilla venäläiset pöydän pitäjät tuovat tilitystoimistoon mukanaan aina lahjoja. Suklaata, kakkuja ja teeleipiä. Kerran sain jopa pussillisen kuorellisia auringonkukansiemeniä! Moni yhdistää lahjomisen venäläisiin hyvin vahvasti, ja se on kyllä aivan elävää elämää edelleen Venäjällä. Kyse ei ole kuitenkaan aina korruptiosta (niin isoon asiaan minä en tahdo edes lähteä puuttumaan). Lahjuksien antamisen historiasta tiedän sen verran, että ennen Pietari Suuren aikaa lahjukset olivat laillisesti osa virkamiesten palkkaa. Eurooppalaistamisvimmassaan Pietari Suuri kuitenkin lopetti tämän käytännön. Perinne jäi kuitenkin elämään osittain. Ehkä edelleen venäläisissä elää sellainen käsitys, että lahjus on jotenkin henkilökohtaisempi osoitus siitä, että arvostaa toisen tekemää työtä, ja tahtoo osoittaa sen jotenkin konkreettisesti.

Minun mielestäni suomalaisen ei tulisi sekoittaa keskenään lahjoja ja lahjontaa. Jokaisen suomalaisen bisnes- tai virkamiehen kuten myös tavallisen vierailijan on hyvä osata lahjojen antamisen taika Venäjälle mennessään. Hyviä lahjoja ovat syötävät asiat kuten suklaa, kakut tai kenties pullo viiniä tai jopa vodkaa (miehelle ja riippuen tilanteesta tietysti). Venäläisillä tuntuu olevan kova arvostus suomalaisia tuotteita kohtaan, joten tuliaiset voi ostaa jo Suomesta. Toki Valiota ja Fazeria saa Euroopan puoleiselta Venäjältä hyvin varustetuista kaupoista aika hyvin paikanpäältäkin, mutta sen varaan en kuitenkaan laskisi. Naisille voi viedä kukkia. Kuitenkin on hyvä muistaa venäläisten olevan kovasti taikauskoisia, ja mm. kukkien määrä on aika tarkka asia.