Eipäs tainnut pääsiäisestä tänä vuonna syntyäkään artikkelia, mutta sen sijaan kehotan kaikkia halukkaita sukeltamaan Ylen elävän arkiston kimppuun. Sieltä löytyy kivoja audiopätkiä vuosilta 1978 – 1985 , joiden tarkoituksena oli ”lisätä suomalaisten tietoutta itäisestä naapurimaastamme Neuvostoliitosta”.
Näitä klippejä pääset kuuntelemaan tästä!
Mietteliääksi tänä päivänä pistää myös Tsernobylin 23. muistopäivä. Minä ja katastrofi olemme yhtä vanhoja 14 päivän heitolla. Monet suomalaiset kiinnostuivat aihepiiristä varmasti myös suositun tv-sarjan Madventuresin vierailun myötä katastrofin jälkeiselle alueelle Tsernobyliin ja Pripyatiin pari viikkoa sitten näytetyssä jaksossa. Ekskursioita vyöhykkeelle järjestää esimerkiksi tämä firma.
Minua ajatus kammottaa ja kiehtoo. Joskus aion vielä reissun vyöhykkeelle tehdä. Kyselin jo alustavasti Suomen säteilyturvakeskuksen arvioita käynnin haitallisuudesta, ja sieltä vakuutettiin, että muutaman tunnin oleskelu alueella säteilymittarin kanssa on ok. Luultavasti vyöhykkeen lähestyessä ja asutuksen hävitessä kokisin kuitenkin jonkinlaisen shokkitilan tajutessani, ettei tämä onnettomuus olekaan pelkkä lapsuudesta tuttu legenda äidistäni, joka käveli vesisateessa viimeisimmillään minua odottaen, ja pelkäsi päälleensä satavan veden olevan radioaktiivista. Tsernobylin ydinreaktori räjähti oikeasti, 26. huhtikuuta vuonna 1986, ja ihmiset joutuivat sotaan vihollisen kanssa, jota eivät aistit, näkö, haju ja maku tavoita.
Youtube-videoiden määrän ja internetissä käydyn keskustelun perusteella näyttäisi siltä, että Tsernobyl on jättänyt paitsi vanhempaan myös minun sukupolveeni valtavan trauman. Juuri tätä traumaa minä olen tänä päivänä ja menneillä viikoilla pyrkinyt parantelemaan tutkimalla asiaa useilta eri näkökulmilta. Onhan Tsernobylistä tehty kaikenlaista kauhuelokuvamateriaalia ja mutanttimässäilypelejäkin. Niidenkin takana seisoo inhimillisyys, pelko, tarve käsitellä.
Itämaan kujeita 